Petroskoin konservatoriosta Onkapannu 8:aan - Aleksander Kallion tarina


Aleksander Kallion isä on syntyjään Tamperelainen, Aleksander itse syntyi Petroskoissa 51 vuotta sitten. Hän tuntee itsensä kuitenkin suomalaiseksi, täsmällisemmin ottaen karjalaiseksi. Aleksander tuli Suomeen vuonna 1992. Hän on paluumuuttaja. Hän on valmistunut Petroskoin yliopistosta historioitsijaksi ja jo tätä ennen opiskellut Petroskoin konservatoriossa musiikin historiaa, musiikin teoriaa ja säveltämistä. Harrastuksissa, johon kuuluvat mm. kirjallisuus, taide, musiikki, säveltäminen, sanoittaminen ja historia, opinnot näkyvät tänäkin päivänä. Töitä hän on tehnyt niin valomestarina teatterissa kuin säveltäjän ja orkesterinjohtajana erilaisissa kokoonpanoissa. Ennen Suomeen muuttamistaan hän oli toiminut lähes 10 vuotta Kostamuksen tullikamarin varapäällikkönä.

 

Muutto Suomeen ei ollut itsestään selvää, vaikka isä jo taas asuikin täällä ja sukua löytyy ympäri Suomea.

- Tiedot suomalaisten ennakkoluuloista ja kielteisestä asennoitumisesta pistivät miettimään. Lopulta
lähdimme, enkä ole katunut, vaikka joskus pahalta on tuntunutkin, sanoo Aleksander.

Kosketuksen nykyiseen työhönsä, huonekalujen entisöintiin, hän sai jo lapsena.

- Isä oli puuseppänä teatterissa, teki lavasteita ja mitä kaikkea teatterissa nyt tarvittiin. Kuusivuotiaasta lähtien minä kuljin isän mukana ja olin melkein kuin puuseppänä töissä. Käsillä tekeminen ja historia kiinnostivat jo lapsena ja aluksi ajattelin opiskella arkeologiaa. Petroskoin teatteri oli draama- ja musiikkiteatteri.  Siellä pääsin seuraamaan niin näyttelijöiden kuin muusikoidenkin työskentelyä. Lopulta taide veti mukaansa. Historia oli aina myös kiinnostanut ja niinpä lähdinkin sitten musiikin ja historian pariin, muistelee Aleksander.

Aika Suomessa on kulunut vuorotahtiin uutta kursseilla opiskellessa ja erilaisia töitä tehdessä. Alkuaikojen töissä hän pystyi hyödyntämään kielitaitoaan ja kokemustaan tullikamarin varapäällikkönä.


- Olin töissä Rosvient Oy:ssä, vein käytettyjä autoja Pietarin alueelle. Vientisäännöt muuttuivat, yritys muutti Nurmekseen. Kun en sinne halunnut lähteä jäin työttömäksi ja menin kurssille opiskelemaan suomen kieltä ja yritystietoutta. Tämän jälkeen työskentelin Jätekyyti Oy:ssä ja W M Ympäristöpalvelut Oy:ssä. Kun yritystä saneerattiin olin yleensä viimeksi taloon tullut, joten sain lähteä ensimmäisenä, muistelee Aleks. Työttömänä oleminen, joka Aleksanderin puheessa merkitsee ilman työ- tai opiskelupaikkaa olemista, on hänelle vierasta. Aluksi työttömänä oleminen tuntui käsitteellisestikin täysin mahdottomalta ajatukselta.

- Siinä työkulttuurissa, joka Neuvostoliitossa ja Venäjällä vallitsi, työttöminä olivat vain luuserit ja epäsosiaaliset henkilöt. Vasta täällä koin, että työttömyys voi olla hyväksyttävää. Aika erikoista. Olin katkera, kun en saanut tehdä työtä, vaikka minulla oli työhaluja ja osaamistakin, ruotii Aleks Suomen ja Venäjän välisen työttömyyden eroja. Entäpä sitten yliopistollinen koulutus? Haitko töitä myös näiltä aloilta?

- Hain kyllä, mutta minun annettiin varsin selvästi ymmärtää, että kielitaitoni ei riitä opettajan työhön, vaikka tietopuolinen pätevyyteni olisi riittänytkin. Ja tämän minä kyllä ymmärrän ja hyväksyn: kyllä opettajan pitää osata sitä kieltä, jolla opetus tapahtuu, toteaa Aleks. Lapicea Oy, jossa Aleks työskenteli huhtikuusta 1997 vuoden 2000 loppuun, muodostui eräänlaiseksi käännekohdaksi. Lapiceassa hän teki puusepän töitä, valmisti massiivipuusta keittiökalusteita, pöytiä ja tuoleja.

- Halusin kuitenkin oppia lisää ja ehdotin oppisopimuskoulutusta. Ajatukseni hyväksyttiin ja suoritin Lapiceassa ollessani puusepän ammattitutkinnon Lahden käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Historia kuitenkin toisti itseään ja jouduin taas viimeksi taloon tulleena lähtemään ensimmäisenä